Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-sivuilla 29.5.2011

”Vuodesta toiseen terveyskeskusten vastaanottojen toimintaa ja lääkärien työtä latistetaan uusin määräyksin.”

Äskeisessä vaalikampanjassa käsiteltiin terveydenhuoltoa vain vähän. Tällä vuosituhannella lukuisat virkamiestyöryhmät ovat jättäneet roppakaupalla mietintöjä, mutta mitään olennaista ja suunniteltua muutosta ei ole tapahtunut. Rahat liikkuvat entisissä kanavissaan, kuntien lukumäärä vaihtelee entiseen tapaan nollasta sataan, väestö ja työntekijät saavat vanheta entisillä opeilla ja palvelutuotanto privatisoituu entisellä kiihtyvällä tahdilla ulkomaisia kukkaroita lihottaen.

Kunnallisen perusterveydenhuollon ydintoiminto on lääkärin vastaanotto. Terveyskeskus pysyy pystyssä tai kaatuu sen mukaan, pääseekö kansalainen haluamallaan tavalla terveyskeskuslääkärin vastaanotolle vai ei. Tavallisin hidaste on lääkäripula.

Perusterveydenhuollon vahvistamisesta on puhuttu vuosia. Vuodesta toiseen terveyskeskusten vastaanottojen toimintaa ja lääkärien työtä kuitenkin latistetaan uusin määräyksin. Lainsäätäjät ovat kasvattaneet reippaasti työn byrokraattisuutta. Kohtuuttoman suuri osa työajasta menee asioitten kirjaamiseen huonosti toimiviin potilastietojärjestelmiin.

Valviran ja muiden valvovien viranomaisten pelossa tavallisen korvakontrollin sairauskertomusteksti venähtää nuorella lääkärillä novelliksi. Parikymmentä vuotta sitten lääkäri hoiti kolme, jopa neljäkin potilasta tunnissa. Nykyisin kirjaaminen vie niin paljon aikaa, että lääkäri ehtii hoitaa tunnissa vain kaksi potilasta.

Viranomaisten luoma viidakko lausunto- ja selvityspyyntöineen, kirjaamis- ja seurantalomakkeineen sekä likimain loukkaavine viiden minuutin sääntöineen saattaa karkottaa innokkaimmankin terveyskeskuslääkärin taimen. Lieneekö puhelimeen vastaamisen viiden minuutin säännön tausta-ajatuksena ollut se, että vastaanoton henkilökunta lorvailee ja antaa tahallaan puhelimien soida?

Sääntöjen saatteeksi rakennetaan jokaiselle uudelle säännölle myös seurantaryhmä, jonka palvelemiseen terveyskeskuksen vähistä resursseista on irrotettava oma siivunsa. Lääkäriltä haettavien lausuntojen kirjo ja määrä eivät ole supistuneet, vaikka lausuntojen tarpeen vähentäminen on kirjattu tavoitteeksi yhteen terveyskeskuksen pelastusohjelmaan.

Neuvola-asetuksessa lainsäätäjien hyvät tavoitteet, esimerkiksi yhdenvertaisuudesta, ovat kaukana tosielämästä. Asetuksen noudattaminen johtaa siihen, että lääkärin työpanosta on kasvatettava neuvolatyössä ja kouluterveydenhuollossa. Tämä työpanos on lääkärivajeen vuoksi otettava pois jostakin muusta toiminnasta. Valtion antama pieni lisäraha ei auta, kun lääkäreitä ei ole millään keinolla saatavissa.

Asetuksen noudattaminen on jokseenkin mahdotonta. Urbaanit ja vakavaraiset kunnat ovat perustaneet ja täyttäneet uusia neuvolalääkärien virkoja. Tämän seurauksena lääkärivajekuntien mahdollisuudet saada virkansa täytettyä ovat entisestään heikentyneet. Lopputulos on, että neuvola-asetuksen tavoitteet kääntyvät itseään vastaan.

Terveyskeskuslääkärien tehtävät ovat vuosien varrella lisääntyneet roimasti, eikä kasvusuunnalle näy loppua. Potilas-lääkärisuhde on muuttunut asiakas-lääkärisuhteeksi. Erikoissairaanhoidosta on siirretty potilas- ja sairausryhmiä perusterveydenhuoltoon, ja siirtäminen jatkuu. Neuvola-asetus syö fyysisiä ja henkisiä resursseja yhä enemmän.

Tuntuu, että kaikkien annettujen määräysten pilkuntarkka noudattaminen ei olisi mahdollista, vaikka valtakunnan kaikki terveyskeskuslääkärien virat olisivat täynnä, ja vaikka kaikki yksityissektorin yleis- ja työterveyslääkärit valjastettaisiin jakamaan terveyskeskusten työtaakkaa.

Kauniita puheita terveyskeskusten vahvistamisesta on ryhdyttävä kiireesti toteuttamaan. Tolkutonta byrokratiaa on purettava ja kohtuutonta valvontaa järkeistettävä. Resursseja on kohdennettava oikeisiin tarpeisiin niin, että vaikuttavuus on paras mahdollinen. Viisaan viranomaistoiminnan tuella terveyskeskus on parhaimmillaan Suomen paras työpaikka.

H. Tapio Hanhela
terveyspalvelujohtaja