Sillä on väliä mistä ja miten puhutaan – keskustelua köyhyydestä

Suomessa esiintyy köyhyyttä. Kohtaan sitä omassa työssäni päivittäin ja se oli myös yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon päättävän pro gradu –tutkielmani aihe. Tutkimuskirjallisuudessa köyhyyttä käsitellään niin syiden kuin seurauksienkien näkökulmasta. Lisäksi kestoaiheena esiintyy köyhyyden määrittely – eli se, mikä lasketaan missäkin ja milloin köyhyydeksi. Oman tutkielmani mielenkiinto kohdistui kuitenkin ennen kaikkea siihen, miten köyhyyttä synnytetään, ylläpidetään ja välitetään ihmisten sosiaalisissa vuorovaikutussuhteissa. Olin siis kiinnostunut ennen kaikkea köyhyyden muodostumisen prosessista ja otin kirjallisuuskatsauksen jälkeen köyhyyden annettuna tosiasiana myös Suomessa. Tätä tukivat useat Suomea koskevat köyhyystutkimukset, joista raportoivat esimerkiksi Susanna Mukkila, Ilari Ilmakunnas, Pasi Moisio ja Paula Saikkonen artikkelissaan Köyhyys ja perusturvan riittävyys vuodelta 2019.

Aineistonani käytin varhaisnuoria, jotka vastasivat laatimaani kyselylomakkeeseen, piirsivät köyhyydestä sekä kävivät kanssani kahdenkeskisiä keskusteluja aiheesta. Kaikkiaan tutkielmaani osallistui 12 varhaisnuorta, joista neljä rohkeni kanssani kahdenkeskiseen keskusteluun. Aineiston kohdaryhmä valikoitui ennen kaikkea siten, että se edusti kehittyvää kykyä abstraktiin ajatteluun sekä mahdollisti köyhyyden ylisukupolvisen prosessin tarkastelun.

Aineistoanalyysin suoritin Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin (1994) instituutioitumisen teorian valossa. Teorian perusideana on ajatus, että ihmisellä on luontainen tarve ja halu mukautua sopuisaan elämään toisten ihmisten kanssa ja että tuon halun seurauksena ihmiset haluavat pyrkiä tuttuun keskinäiseen toimintaan ja vuorovaikutukseen, merkittävältä osaltaan, omassa arjessaan. Näin ihmisellä jää energiaa niihin yksilöllisiin pyrkimyksiin, jotka vievät yksilön ja yhteiskunnan elämää eteenpäin. Tästä on toisaalta seurauksena se, että totunnaistuneet tavat ja vuorovaikutuksen tottumukset alkavat ajan myötä rajaamaan sitä, mikä voi sukupolvesta toiseen olla totta ja mahdollista sekä sitä, mihin yksilöllistä innovatiivisuutta sallitaan suunnattavan.

Tutkielmani keskeisin tulos oli, että köyhyys näyttää objektivoituneen vastaajien todellisuudessa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että varhaisnuoret kykenivät keskustelemaan yleisellä tasolla köyhistä, kuvaillen heitä eri näkökulmista. Haastatteluissa esiin nousseet selitysmallit köyhyydelle olivat rahattomuus, työttömyys ja muiden ihmisten välinpitämättömyys. Aineisto ei kuitenkaan tukenut käsitystä, että varhaisnuoret olisivat sisäistäneet erityisiä legitimaatioita eli kulttuurisia perustelutarinoita köyhyydeksi kutsutulle sosiaalisten ongelmien kokonaisuudelle. Toisin sanoen, köyhyys ei näytä instituutioituneen, koska sisäistämisen prosessi on vielä kesken. Varhaisnuorilla näyttää olevan edelleen mahdollisuus ajatella köyhyydestä toisistaan poikkeavilla tavoilla ja tämä antaa meille kaikille mahdollisuuden vaikuttaa siihen, mitä köyhyys todellisuudessa on ja tulee olemaan. Tämä on merkityksellistä siitä syystä, että köyhyys ei ole vain pienituloisuutta vaan se on myös ja itse asiassa ennen kaikkea sosiaalista syrjäytymistä ja syrjäyttämistä. Esimerkiksi Yongmie Nicola Jo’n (2012, 515) mukaan köyhyyden ei-materiaaliset seuraukset, kuten häpeä, ovat mitattavuuden haasteista huolimatta vähintään yhtä tärkeitä kuin materiaaliset seuraukset. Näin ollen sillä, mitä köyhyydestä ajattelemme, miten siitä puhumme ja miten omalla toiminnallamme siihen suhtaudumme, on erittäin suuri merkitys sille, kuinka köyhyyttä kokevat itse tilanteensa ja elämänsä näkevät.

Tutkielmani johtopäätöksenä esitän, että keskustelua köyhyydestä tulisi lisätä etenkin peruskoulussa, koska se on luontevin tapa ja kaikki sosiaaliluokat Suomessa yhteen keräävä järjestelmä, jonka puitteissa köyhyyteen liittyvää tietoa voidaan lapsille ja nuorille jakaa. Vain siten voimme varmistaa sen, että lapset kasvavat sosiaaliseen todellisuuteen, jossa köyhyys ymmärretään merkityksellisellä tavalla myös heidän näkökulmastaan eikä pelkästään medioiden välittämänä etäisenä kuvana eri puolilta maailmaa. Bergerin ja Luckmannin (1994) ajatuksiin viitaten, keskustelu on keskeisin tapa rakentaa, ylläpitää ja ennen kaikkea muuttaa sosiaalista todellisuutta. Jos emme keskustele köyhyydestä, sitä ei ole. Samalla kuitenkin varmistamme myös sen, ettemme voi sitä muuttaa, koska meidän ei tarvitse ottaa siihen sanoillamme eikä toiminnallamme minkäänlaista kantaa. Hyvin pitkälle tällaisessa sosiaalisessa todellisuudessa myös tutkielmani varhaisnuoret elävät.

Harri Ojanperä
Kirjoittaja työskentelee Oulunkaarella työikäisten vs. sosiaalityöntekijänä Utajärvi-Vaala –alueella
Kirjoitus perustuu kirjoittajan sosiaalityön pro gradu –tutkielmaan: Ojanperä, Harri (2020). Köyhyyden instituutioituminen. Lapin yliopisto.

Harri Ojanperä.

LÄHTEET:
Berger, Peter L. & Luckmann Thomas 1994. Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Suomentanut Raiskila, Vesa. Helsinki: Kirjapaino-Oy Like.
Mukkila, Susanna; Ilmakunnas, Ilari; Moisio, Pasi & Saikkonen Paula 2019. Köyhyys ja perusturvan riittävyys. Teoksessa Suomalaisten hyvinvointi 2018. Kestilä, Laura & Karvonen, Sakari (toim.), 79-93. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki: Punamusta Oy.
Jo, Yongmie Nicola 2012. Psycho-social dimensions of poverty: When poverty becomes shameful. Critical social policy, 33(3), 514-531.